Kupla puhkesi

Vielä eilen aamulla olin eksynyt, huomasin katseeni viistävän hiekkapolkuja, mieleni sulkeutuvan ajatuksiin. Sen sijaan että olisin nähnyt kaiken ihanuuden, tunsin väsymykseni, söin hieman liikaa, tunsin vatsani pyöristyvän, tunsin siitä ahdistusta, myöhemmin en enää edes hengittänyt syvään, nukuin yli tunnin keskellä päivää kun oli niin outo olo.

Miten sitä voikin joutua kuplan sisään?

Samalla minä olin täynnä vastauksia, sanoja, niin paljon viestejä keholtani. Kirjoitin niitä ylös, käsi oli liian hidas mutta paljon totuuksia tuli paperille. Olen kohdannut ne viestit jo monta kertaa, mutta minun täytyy kirjoittaa ne ylös, ripustaa jättikirjaimin tauluksi seinälle, huutaa koko maailmalle. Niiden ei kuulu enää asustaa sisällä häpeäni kanssa ja antaa sieltä naurettavia käskyjä, joihin rupean välillä uskomaan. Mieli on niin kummallinen otus.

Ymmärsin taas, että vatsaani kerääntyy ihan kauhean helposti jännitys. Pelko, epävarmuus, tunteet joita en halua katsoa, yksinäisyys, väsymys... kaikki ne laukaisevat yksin tai yhdessä jännityksen vatsani pohjalle, ihan huomaamattakin ja sitten rupean hengittämään kiireemmin, syön kiireemmin, en tunne enää sisintä olemustani, nielen miltei pureksimatta, jännitys kasvaa, vatsa turpoaa, tunnen siitä häpeää ja syyllisyyttä, jännitys kasvaa entisestään, en tunne sisintäni enää, vain ahdistus nostaa päätään..

Uskomaton oravanpyörä. Ja ihan turha, ahdistava resepti jonka keitto on myrkyllistä.

Hengitin syvään, katsoin Ranskan upeaa kesää; sen puissa roikkuvia kirsikoita, kirkkaita kukkaniittyjä, laitumella kiireettä ja onnellisina makaavia lehmiä. Koirat juoksivat luokseni; heitätkö nyt kepin? Niiden huoleton tohina työntäessään kuononsa pusikkoon, iloinen hännänheilutus kun poistun kuplastani ja puhun niille pehmeästi. Aurinko on niin lämmin, kaikki on niin hyvin!

Hengitin vielä syvempään, uskalsin päästää ajatuksista irti, tunsin jännityksen joka piti kiinni kaikenlaisista epävarmuuksista. Miten niistä onkin niin vaikea päästä eroon?

Tänään kupla puhkesin vihdoin taas täysin: mukava remonttimies tervehti niin lämpimästi, juttelemme aina niin mukavia. Hän on vain kaveri eikä koskaan muuta, mutta saamme toisemme säteilemään. Yhdessä lauseessa mainitsin lapsellisesti pari ylimääräistä kiloani ja hänen vilpitön epäuskonsa ja puheet siitä, miten sairaat ja liian laihat naiset ovat kauniista kaukana sai minut havahtumaan. Menin peilin luokse ja mietin, ettei kaikki sittenkään katso minun paria ekstra-kiloani, että ihmiset näkevätkin kuka minä olen eikä tämä typerä materiaalinen murhe ole sekään kuin omaa mielikuvitustani.

Laitoin shortsit jalkaan, lyhyet, ja juoksuvaatteet ja menin lempeälle juoksulenkille, koirien kanssa, kuuman auringon helliessä ihoani ja minä tunsin rakkauden kimpoavan minusta jokaiseen ilman suuntaan. Jännitykseni suli kuumuudessa ja yhtäkkiä minä hyväksyin itseni osaksi onnellisuutta. Sirkat sirittävät, rytmikkäät askeleeni jouduttavat minua eteenpäin, koirat läähättävät rinnallani. Lammen kohdalla heitän heille kepin veteen, farmarit jatkavat rauhallista jutusteluaan, aurinko koskettaa minua kaikkialle.

Miten ihanaa on tuntea ihoni, oma kehoni, oma itseni. Minä vain tarvitsen rakkautta, tarvitsen valoa, lämpöä, itseni hyväksynnän. Jaloillani on siivet, sydämelläni on siivet, sieluni lentää korkealla. Voin niin hyvin, kupla on puhjennut ja minä lennän taas Elämän euforiassa!

Valon toteuttaminen ja uskonnon kahleet

Ihmiset usein pitävät uskoa ja uskontoa samana asiana.

Hyvässä tapauksessa ne kulkevatkin rinnakkain.

Mutta ne voivat olla myös kaukana toisistaan.

Vaikken seuraakaan Raamattua, tiedän sen yksiä perusopetuksia olevan "älä tuomitse". Mikä silti tuomitsee enemmän kuin uskonto? 'Sinun Jumalasi on väärä', 'kun et tottele Pyhää kirjaa joudut kadotukseen'. Ei ole ihmisen tehtävä päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Täällä elämässä tulee kulkea, eksyä, oppia, harhailla ja löytää. Jeesus sanoi: se kuka on viaton, heittäköön ensimmäisen kiven. Onko kenelläkään oikeutta kivittää toista?

Samoin uskonto synnyttää monissa pelkoa. Pelätään syntiä, kiusausta, Jumalan vihaa. Pelätään omia syntisiä ajatuksia, sisältä nousevia epäileviä kysymyksiä, pelätään että Jumala hylkää, tai että uskonto hylkää. Tiedän ihmisiä jotka pelkäävät joogaa, homoutta ja kaikkea erilaisuutta koska uskovat sen olevan Pirusta, vaikka he samalla ylpeästi puhuvatkin suvaitsevaisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta.

Uskonnot sotivat ja säätävät ihmisille ulkopuolisia lakeja ja malleja elää jolloin ihmiset voivat unohtaa itsensä kohtaamisen. Uskonnot saavat ihmiset palvomaan jotain ulkopuolista ja pakenemaan vastuuta omasta kehityksestään, ajattelustaan ja elämän kuuntelusta. Uskonnossa liian moni hukkaa sen mitä usko on; Olemista ja aitoa toteuttamista, ei palvomista ja suorittamista.

En halua missään nimessä sanoa, että uskonto on aina pahasta! Monelle se tarjoaa turvaa, lohtua, apua, opetusta, yhteisöllisyyttä, henkisyyttä ja monia muita hyviä asioita, joita en osaa luetella. Uskonto saattaa hyvässä tapauksessa ohjata ihmiset syvemmälle uskoon. Monesti vain tapahtuu niin, että ihmiset erkanevat Olemisesta, aitoudesta, pyyteettömän rakkauden toteuttamisesta, itsestään.

Ajatellaanpa, että jos Jumala onkin Rakkaus. Ei sellainen vaativa, itselleen haluava rakkaus. Ei myöskään sokea, ruusuisen lasin takana haaveileva rakkaus. Vaan aina valpas, rajaton, ääretön, ihmisen ymmärtämättömissä oleva ikuisuus ja valo, joka on kaiken ydin. Mitä Jumala silloin haluaisi?

Haluaisiko hän, että kumartaisimme häntä ja sulkisimme sydämemme muilta ajatuksilta, kuin mitä ulkopuolelta luemme? Että pelkäisimme pimeää ja tuomitsisimme toisinajattelijat? En usko.

Vai haluaisiko tuo sanojen ja järjen ulottumattomissa oleva Kaikkeus ja Rakkaus, että toteuttaisimme avoimuutta ja hyvyyttä kaikessa mitä olemme? Että unohtaisimme opitut illuusiot ja avaisimme sydämemme, oppisimme kuuntelemaan mielemme sekamelskan sijaan sisintämme ja toisiamme? Että katsoisimme itseämme ja muita rehellisesti, kasvaisimme ja vaikka eksyisimme, aina kulkisimme valoa kohden? Että olisimme aina totta ja palvomisen sijaan eläisimme palana valoa? Näin uskon.

Nyt tiedätte, miksi blogini nimikin on Valoa etsimässä.

Tälle Kaikkeudelle ei ole nimeä. Tai sille on monta nimeä. Se voi olla Jumala, Buddha, Allah, iankaikkisuus, Pyhyys, ikuisuus, oleminen. Nimellä ei ole väliä, kunhan se ei johda pois tuntemisesta. Kunhan siitä ei tule vain jotain ulkopuolista. Se ei tuomitse muita nimiä, ei sodi eikä riitele. Se ei edes tule kenenkään luokse kutsumatta, pysyy kohteliaasti poissa loogisen järjen tieltä. Mutta se asuu meissä kaikissa ja kaikkialla ympärillämme.

Kaikki käyttämäni sanat ovat vain sanoja, niiden tilalla voisi olla varmasti parempiakin sanoja, mutta pääasia on ettemme takerru sanoihin

Moni kuvittelee hylänneensä Jumalan, kun he hylkäävät kirkon luomat rajoitukset ja lähtevät rehellisesti kohtaamaan itseään. Mutta matkalla he huomaavat hylänneensä vain pelkojen päälle rakennetut illuusiot ja löytäneensä sen tien, johon elämä on toivonut heidän astuvan. Vahvuuden löytää vasta, kun suostuu heikoksi; kun suostuu eksymään, luopumaan varmoista turvamuureista ja sietämään epävarmuutta joka liittyy aina eksymiseen.

"Tuuli puhaltaa, mistä se tahtoo, eikä kukaan tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Näin sanoi Jeesus puhuessaan Pyhästä Hengestä. Kenties näin voisi sanoa paradokseistakin: niissä olevaa viisautta ei voi vangita".

Vaikkei uskoisi Jumalaan, ei kärvenny ikitulessa. Vaikka kompuroisi ja tekisi virheitä, ei kärvenny ikitulessa. Ihmisillä on täällä vapaa tahto, eikä se ole Pirun ja Jumalan kamppailu. Olemme saaneet vapaan tahdon, koska jos valinnanvapaudesta huolimatta itse päätämme kulkea valoa kohti, tulla pieneksi suuren egomme sijaan, etsiä syvyyttä, epäitsekkyyttä ja valoa jonka olemme kadottaneet, löydämme sellaisen voiman, onnen ja rauhan joita laskelmoiva järkemme ei pysty ymmärtämään.

Kuoleman halki

Olen käynyt elämässäni suurimman oppiläksyn, mitä pystyin kuvittelemaankaan.

Elin ensin pitkässä parisuhteessa, jossa sydämeni oli surullinen. Kumpanini tasapainotti minua, oli vakaa kallio aaltojeni ympärillä, opetti paljon ja oli tärkeä. Mutta tunteeni ja herkkyyteni jouduin laittamaan kahleeseen ja naulaamaan ne vastuun nauloilla jäähylle. Keräsin niin paljon surua sisälleni, etten suostunut katsomaan sitä itsekään.

Sitten minä sairastuin ja vihdoin jouduin kuuntelemaan sisintäni. Monta asiaa muutin elämässäni ja parisuhdekin lopulta joutui väistymään muutoksen tieltä.

Vähän myöhemmin lähenin ystävän kanssa ja me Rakastimme. Hyvänen aika, miten me Rakastimme, suorastaan paloimme lämmöstä. Tunsin, että elämä oli lähettänyt minulle onnen kun uskalsin vihdoin seurata sydäntäni! Sain sivellä lämmöllä rakkaudettomuudessa nääntyneen sydämeni haavoja, antaa sisimpäni loistaa ja kuulla voimakkaan sydämeni olevan lahja eikä kirous. Kuljin elämän syvää polkua aurinkolasit silmilläni ja uskoin olevani matkalla taivaaseen.

Kunnes rysähti. Olimme kirkkaana talvipäivänä matkalla asiakkaani luokse kun exäni soitti ja sai minut itkemään. Hetken päästä pamahti ja maailma pimeni.

Niskani murtui alhaalta, kylkiluu poikki. Toisessa autossa... onko pakko edes sanoa? Pahasti. Pahasti. Rakkaani ehjä fyysisesti mutta ikuisesti rikki henkisesti. Hän ei tiedä mitä tapahtui, hetkeksi kaikki mustui, sitten olimme liukuneet lähelle vastaantulijoita.

Minä lähdin ambulanssilla, hän poliisiautolla. Maailma repi meidät kappaleiksi.

Silti me rakastimme, me kaksi rikkinäistä. Haavamme vei meitä yhteen, kannoimme toisiamme me kaksi heikkoa, kietouduimme yhteen tahmeaksi seitiksi emmekä enää erottaneet omia kipujamme toisen kivuista.

Maailma osoitti rakastani sormella, hän osoitti itseään vielä enemmän, musertui tahattomaan syyllisyyteensä, minä puolustin häntä kaikin voimin. Me rakastimme niin, sivelimme toisiamme ja samalla paloimme omien käsittelemättömien, ymmärtämättömien tunnepeikkojemme roihuissa. Haimme apua, mutta roihu oli meitä nopeampi, se poltti maata jalkojemme alla. Taistelimme yhdessä maailmaa vastaan, sitten enemmän ja enemmän toisiammekin vastaan.

Lopulta rakkaani meni armeijaan, tunteettomuuden valtakuntaan. Sinne oli niin hyvä paeta koko elämän kaaosta, vanhoja ja uusia peikkoja, kipuja ja tunteita. Sinne hän jäi eikä koskaan tullut takaisin.

Olin kietonut sydämeni ja olemassaoloni tarkoituksen niin tiukasti seittiin, että se huusi tuskissaan kuolemaa. Uskoin menettäneeni elämän lahjan, ainoan mahdollisuuteni olla onnellinen. Häpesin virheitäni, tunteitani, uskoani. Pimeässä talossa minä itkin, huusin, valuin suuresta haavasta tyhjiin, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin kouristeleva tyhjyys, mustuus. Kyyneleenikin vain pursuivat ulos kunnes loppuivat, huutoni vaimeni joka ilta kuristavaan pimeyteen ja jäljelle jäi kuori, joka ei uskonut enää elämään, ei mihinkään.

Menetin uskoni, siis kaiken.

Tuona aikana minä kuolin enkä koskaan tule pystymään pukemaan sanoiksi sen ajan voimakkuutta. Kuljin Kuoleman halki enkä toivo sitä kenellekään. Silti, se oli suurin ja voimakkain oppikokemukseni ja elämäni kääntöpiste. Jo pienestä asti hylätty, tuomittu olemassaoloni joutui käymään läpi suurimman pelkonsa ja selviämään nipin napin hengissä. Riekaleena, märkänä ja kylmänä riepuna minä lopulta makasin rantakalliolla ja näin pienen auringonsäteen taivaanrannan takana.

Minusta kasvoi uusi. Kun on kohdannut Kuoleman, muuttuu syvältä asti. Jouduin opettelemaan monia asioita uusiksi ja ottamaan vastuun omista tunteistani eri tavalla kuin ennen. Opin luottamaan myös elämän tahtoon sen sijaan, että epätoivoisesti uisin toiseen suuntaan. Samalla kuitenkin opin olemaan lapsi, opin pyytämään apua, opin kuuntelemaan itseäni.

Matka on vienyt moniin maihin, tehnyt minusta opettajan ja tuonut elämääni valtavan määrän materiaalitonta rikkautta. Olen oppinut ottamaan etäisyyttä sokeuttaviin tunteisiin ja se on avannut silmäni itseäni ja muita kohtaan. Samalla olen oppinut hehkumaan lämpöä pyyteettä ja maailma on avannut ihmeiden ovet. Olen oppinut ottamaan tunteet vakavasti, tiedän niiden voiman... Vieläkin välillä elän hetken vanhojen haavojeni äärellä, mutta nyt rakennan niiden saumoja yhä syvemmältä ja syvemmältä vahvoiksi. Ne ovat suurin rikkauteni.

****

Pitkän hiljaisen pimeän yön jälkeen

ravistelin itseni päivänvaloon,

katsoin aurinkoa vaikkei se lämmittänyt,

kuuntelin tuulen kuisketta vaikken ymmärtänyt,

kuljin eteenpäin vaikken nähnyt mitään,

sumu oli vielä sakeaa.

Olin menettänyt uskoni aurinkoon,

jäänyt tuulettomaan hiljaisuuteen,

pysähtynyt polulle,

kun elinvoimat olivat täysin loppu

ja minä tein enää kuolemaa.

Sumun sylissä opin
mikä on harhaa, mikä todellista.

Millä on aamukasteen tuoksu, millä yön leima,

mikä on aito tuulenhenkäys, mikä vain hiipuva vire.

Kun haparoin polulta kirvelevään usvaan,

näin mikä haihtuu pois hiljalleen,

mikä ei pakene vaan pysyy.

Auringonvalossa maailma oli uusi,

tilalla oli totuus jota en ollut nähnyt.

Löysin kotini rinnastani,

näin polkuni johtavan kauas,

tunsin sisäisen paloni voiman,

kuulin aidon soinnin ympärilläni.

Vavahdin kun sen kauneuden kuulin,

havahduin kun ymmärsin sen voiman,

pysähdyin kun ymmärsin

ettei se pakene.

Se on siinä,

pyytämättä

ja kylmyys rinnassani alkoi lämmetä.

Mieletön mieli

Mielen ei tulisi johtaa meitä.

Mieli ei ymmärrä ettei se ymmärrä.

Mieli haluaa johtaa.

Olla kuningas.

Hinnalla millä hyvänsä.

Mieli osaa mielistellä, uskotella, houkutella.

Wau, me sanomme, tuohon minä haluan uskoa.

Ja niin meistä tulee mielemme seuraajia.

Mieli auttaa meitä vaientamaan kehomme viestit,

suuntaa huomiomme pois totuudesta

ja pian siitä tulee ainoa oppaamme.

Me voimme niin hyvin,

kun luulemme että meillä on täydellinen mieli,
kehoakin mahtavampi,

luonnonlait voittava.

Tienviittamme menestykseen.

Ja sinä hetkenä,

kun lähestymme totuuden tuntua,

kun kehomme joutuu jo huutamaan hädissään

tai kun me unohdamme palvoa mieltämme

mieli rupeaa kivittämään meitä.

Nipistämään, kiristämään, kuristamaan.

Mieli mahtailee olevansa voimakkaampi kuin mikään.

Orjien kuningas vailla vertaa.

Oma oppaamme,

polkumme erityisyyteen,

olikin tehty irtokivistä,

vierivistä,

eikä määränpää ollutkaan meidän onnemme

vaan mielemme mielivalta.

Niin meidän askel horjuu
emmekä enää erota totuutta valheesta,
kehoa mielestä,
onnea orjuudesta.
Lopulta luulemme olevamme sairas mielemme

ja ryhdymme itsemme orjaksi.

Emmekä ymmärrä ettemme ymmärrä.

Totuus on niin lähellä, silti niin piilossa.

Totuus on niin vahva, mutta mieli luo illuusion sen heikkoudesta.

Totuus on äänekäs, siispä mieli puhuu niin paljon ettemme kuule muuta.

Totuutta ei silti voi laihduttaa pois,

ei mustata pahanteolla,

ei valuttaa verenä viemäriin,

ei karkoittaa häpeällä.

Mahdottomana tuhota se vain odottaa,

että lopetamme luulemasta

olevamme tuo mieletön mieli.

Syyllisyyden koura

Löysin taas itseni kantamasta syyllisyyttä.

Olen mestari löytämään syitä olemaan syyllinen ja ympärilläni on lisää minua syyttäviä sormia. Monilla tuntuu olevan tahto taittaa erilaisuus kumaraan saamalla toiset tuntemaan syyllisyyttä. Edes vähän. Sen verran, että ymmärrän olevani liian erilainen. Vähän vääränlainen. Jotta ymmärrän, että heidän kipunsa ovat todellisuutta, eikä vapautta ole olemassa. Jotta se, minkä he näkevät ylpeytenä kutistuisi ja sieluni vaihtaisi värinsä heidän harmaisiin raitapaitoihinsa.

Löydän itseni syyttämästä itseäni, keräämästä vatsaan jännitysklimpin enkä meinaa uskaltaa edes hengittää syvään. Elämä on hyvin, mutta minä kuristun syytteisiini. Liikun liian vähän tai liian paljon. Syön liian vähän tai liian paljon. Elän liian vähän tai liian paljon. Teen ystävän mustasukkaiseksi. Aloitan jotain mutten voikaan jatkaa. Olen uupunut kun pitäisi jaksaa. Hingun elämää kun muut vajoavat passiivisuuteen. Otan aurinkoa kun muut raatavat töissä. Nautin elämästä vaikka kaikki eivät osaa. Unohdan isäni syntymäpäivän. En vastaa sähköpostiin. En onnistukaan auttamaan asiakasta. Syön enemmän kuin pitäisi. Turpoan.

Joskus havahdun hakkaamalla vanhojakin häpeämuistoja kuin nauloja sydämeeni. Pahapahapaha. Häpeähäpeähäpeä. Syyllinen! Mestataan.

*

Miksi minä olen syyllisyyden mestari? On uuvuttavaa herättää pyytämättäkin ihmisissä innostus ja toivo, sitten pettymys. En täyttänytkään toisten unelmia, en

pukenutkaan harmaapaitaa, en tiennytkään kaikkea, en hymyillytkään joka päivä, en päässytkään pakoon itseäni. En halua enää tuottaa pettymystä, ei aina vain pettymystä. Keräsin ennen taakkaani joka suunnalta kunnes polvet ei enää kantaneet. Nyt tiedän, etten voi enää ottaa muiden taakkoja ja musertaa itseäni niiden alle. Olen oppinut auttamaan viemättä vastuuta, olen oppinut tuottamaan pettymyksiä, olen oppinut hallitsemaan elämääni niin ettei aina tarvitse tuottaa pettymyksiä. Mutta joskus minä en onnistu, tai sormi pistää niin väsyneen kohtaan että minä sammutan hehkuni ja painun kumaraan savuavan tuhkan taakse.

*

Vielä muutama vuosi sitten minä pakersin töitä kuin sata muurahaista, hymyilin, oli ystäviä, eläimiä, lämmin parisuhde ja koti, kaikki niin hyvin. Kaikki hyvin, kaikki hyvin sanoi maailma ja minä toistin perässä. Kunnes minun kehoni hajosi ja jouduin sirpaleissa katsomaan totuutta, jonka niin hyvin jo tiesin. Tein kaikki muut onnelliseksi, paitsi todellisen itseni. Itseni, joka kirjoitti surullisia runoja ja katseli häpeillen peilikuvaansa.

Ja mitä minä siitä tunsin? Tietysti syyllisyyttä. Ajan kanssa jouduin valitsemaan itseni moneen kertaan, tuloksena maailma joka osoitti pettyneillä sormillaan ja minä, joka joutui vain keräämään sirpaleensa ja aloittamaan oppiläksynsä syyllisyyden syrjäyttämisestä ja parantumisen halusta.

Silloin katkaisin onneksi kahleen normivaatimusten maailmaan. Olen jo luonut erilaisen elämän, antanut elämän kuljettaa ja näyttänyt ettei se ole umpikuja vaan loputtomasti avautuva uusi elämä. Olen vapaa enkä palaa enää häkkiin.

Olen koonnut sirpaleitani jo hartaasti ja rakentanut paljon eheää, voimakasta sisältöä. Jatkan rakentamista. Katson itseäni kriittisesti, kestän jo kritiikkiä, muutun, kasvan. Mutta syyllisyys leijuu vielä hengitykseni mukana, odottaa heikkoja hetkiä jolloin se kuristuu keuhkoihini ja iskee häpeällä hyvän tunteeni tainnoksiin. Ei se mitään, minä sanon sille nyt. Kai se on täällä opettamassa minua ja selkä suorana minä kerron olevani valmis oppimaan.

Elämä on ihme

Auringon säteet porautuvat ihoni läpi, eivät kavahda muurejani tai varjoihin peittämiäni sydämenpalasia. Ne täysin kysymättä, epäröimättä raivaa tiensä juuriin asti ja sytyttää sisälleni lämpimän valon.

Voiko mikään olla näin suloista? Näin onnellista? Lämmintä? Olen täysi, en kaipaa mitään. Ruoka ei ole sielun ravintoa, voisin vain maata tässä, ikuisesti ja kylpeä onnellisuudessa. Kuulin että Suomessa on vielä lunta. En kestä Suomen talvea, minusta on keväällä vain kuihtunut varjo jäljellä. Nyt makaan helteisen auringon alla. Kukkien värit häikäisevät silmäni, tuoksut saavat humalaan ja vieritän kyyneleitä jotka eivät ole tästä maailmasta. Minä rakastan, aurinko rakastaa minua, me rakastelemme yhdessä. Mitä minä teen kun aurinko on poissa??

Minä en ole enää vuosiin halunnut olla anoreettisen laiha. Silloin ei ole elämää, ei energiaa, ei mitään. Haluan olla elinvoimainen, onnellinen, terve!! Ja olenkin. Silloin kun en putoa.

Kaikki on kiinni rakkaudesta; pystynkö rakastamaan kehoani riittävästi taistellakseni ahdistusta vastaan ja antamalla sille huolenpitoa. On ihanaa helliä itseään ylellisellä kuorintavoiteella, auringolla, hieronnalla, sopivalla liikunnalla, hyvälaatuisella ja sopivan määräisellä ruualla! Sitten välillä vain aivosoluni katoavat hetkessä, ahdistus ja jännitys täyttää vatsani ja aloitan taisteluni ahdistusta vastaan. Mikä minua ahdistaa?

Maallisuuteni vaikeudet? Tiedän, että mieleni tekee minut sairaaksi. Kun olen yhteydessä elämään, ongelmani ovat poissa. Mutta kehoni ei ylety aina elämään asti. Se jää jälkeen kun sydän porskuttaa eteenpäin. Sitten kehoni on niin yksin ja täytän itseni ruualla.

Yksinäisyys? Niin harva ymmärtää elämän syvyyden, sen kaikki kirjavat värit ja aromit. Jos haluaisin keskustella pinnallisuuksista löytäisin seuraa pilvin pimein. Kun taas haluan todella kohdata itseni ja toisen ihmiset pakenevat tai ehkä he jäävät kuuntelemaan, mutta olen Opettaja. Kuka minua ymmärtäisi?

Silti, minulla on asiat niin kovin hyvin. Kovin hyvin. Kun vain ymmärtäisin sen aina itsekin.

Alku

Minä kannoin niin pitkään ahdistusta, häpeää. Melkein menin siitä jo kumaraan. Olin se väärä, väärästä isästä, väärästä äidistä, väärästä muotista kaikintavoin. Mutta vääränmalliseen kehooni minulla oli vaikutusvaltaa. Piiskasin itseäni joka puolelta, jottei kukaan voisi löytää mitään mistä en olisi itseäni jo piiskannut. Kehoni vastalauseet oli heikkoutta, heikkoutta! Lisää piiskaa heikolle!



Samalla minä kuitenkin halusin elämältä paljon, kurottaa kohti taivasta ja tähtiä! Muserruin ihmisten katseen alla mutta loistin auringon säteissä ja tunsin koko maailman palon iltataivasta katsellen. Runot iskivät sydämeeni, väänsivät puukolla kipeitä kuoppia jotka puskivat pelkoa ulos ja valoa sisään.

Unelmat, haaveet, halu olla kuulumatta kaikkiin niihin, jotka ovat kadottaneet tietoisuutensa, aistinsa, kyvyn sädehtiä. Ne kaikki kuuluvat nuoruuteen, sen kuuluu tasoittua kun elämä kulkee eteenpäin. Kivun tulee hiljalleen tukahtua tyytyväisyyden alle.

Kesällä oli syntymäpäivät, onnittelivat siitä että olen 30 v. Mitä? Kuka rullasi numeroita niin paljon eteenpäin? Muutama vuosi aiemmin yritin hetken laittaa haaveilleni kahleen, naulata lentävän sieluni ruosteisella koukulla eteisen tapettiin ja opettaa sille olemaan onnellinen edes vähän maailman muotin mukaisesti. Siinä se keikkui hetken onnettomana, kunnes kehoni ei jaksanut enää ja sairastui kroonisesti. Minä viskasin koukun ojan pohjalle, pakkasin nääntyneet haaveeni matkalaukkuun ja taakseni liikoja katselematta aloitin uuden elämän.


Nyt minä autan ihmisiä löytämään onnen, tasapainon, opetan mitä on herkkyys, elämänilo. Kuka opettaisi minua kun en jaksa kohdata kaikkia niitä, joiden mielestä olen vääränlainen? Uhka harmaudelle; sille pitää alistua, ymmärtää totuus ja taipua kumaraan. Väärä väärä, liian vapaa, liian luottavainen, liian vääränlainen. Entä jos he tietäisivät että pureskelen kynsiäni hermostuneena, kannan syyllisyyttä vaikken olisi tehnyt mitään ja käyn vieläkin taistelua syömishäiriön kanssa. Olisinko sitten ansainnut narrihatun? Että kaikesta valosta huolimatta harhailen usein pimeydessä? Toisaalta usein hallitsen ongelmat ja olen jo niihin tottunut, kunhan kukaan huomaa. Kun toimii salaa, ei kukaan huomaa. En minäkään.


Nyt. Nyt minä rupean katsomaan niitä silmiin. Häpeä painaa minua kumaraan ja syön salaa tätä kirjoittaessani. Mutta nyt minä rupean katsomaan asioita silmiin.