Auringon säteet porautuvat ihoni läpi, eivät kavahda muurejani tai varjoihin peittämiäni sydämenpalasia. Ne täysin kysymättä, epäröimättä raivaa tiensä juuriin asti ja sytyttää sisälleni lämpimän valon.
Voiko mikään olla näin suloista? Näin onnellista? Lämmintä? Olen täysi, en kaipaa mitään. Ruoka ei ole sielun ravintoa, voisin vain maata tässä, ikuisesti ja kylpeä onnellisuudessa. Kuulin että Suomessa on vielä lunta. En kestä Suomen talvea, minusta on keväällä vain kuihtunut varjo jäljellä. Nyt makaan helteisen auringon alla. Kukkien värit häikäisevät silmäni, tuoksut saavat humalaan ja vieritän kyyneleitä jotka eivät ole tästä maailmasta. Minä rakastan, aurinko rakastaa minua, me rakastelemme yhdessä. Mitä minä teen kun aurinko on poissa??
Minä en ole enää vuosiin halunnut olla anoreettisen laiha. Silloin ei ole elämää, ei energiaa, ei mitään. Haluan olla elinvoimainen, onnellinen, terve!! Ja olenkin. Silloin kun en putoa.
Kaikki on kiinni rakkaudesta; pystynkö rakastamaan kehoani riittävästi taistellakseni ahdistusta vastaan ja antamalla sille huolenpitoa. On ihanaa helliä itseään ylellisellä kuorintavoiteella, auringolla, hieronnalla, sopivalla liikunnalla, hyvälaatuisella ja sopivan määräisellä ruualla! Sitten välillä vain aivosoluni katoavat hetkessä, ahdistus ja jännitys täyttää vatsani ja aloitan taisteluni ahdistusta vastaan. Mikä minua ahdistaa?
Maallisuuteni vaikeudet? Tiedän, että mieleni tekee minut sairaaksi. Kun olen yhteydessä elämään, ongelmani ovat poissa. Mutta kehoni ei ylety aina elämään asti. Se jää jälkeen kun sydän porskuttaa eteenpäin. Sitten kehoni on niin yksin ja täytän itseni ruualla.
Yksinäisyys? Niin harva ymmärtää elämän syvyyden, sen kaikki kirjavat värit ja aromit. Jos haluaisin keskustella pinnallisuuksista löytäisin seuraa pilvin pimein. Kun taas haluan todella kohdata itseni ja toisen ihmiset pakenevat tai ehkä he jäävät kuuntelemaan, mutta olen Opettaja. Kuka minua ymmärtäisi?
Silti, minulla on asiat niin kovin hyvin. Kovin hyvin. Kun vain ymmärtäisin sen aina itsekin.
Suurkiitos sanoistasi. Ilmoittaudun tuoreen blogisi lukijaksi. :) Saanko kysyä, missä päin maailmaa olet? Taidankin lähteä parvekkeelle imemään auringonsäteitä. Täälläkin se keltainen, kultainen pallo aina välillä pilkottaa.
VastaaPoistaOle erittäin hyvä, kiitos itse blogistasi. Ja kiitos lukijakseni tulijaksi! Toivottavasti löysit auringonsäteitä, minua ne paransivat niin etten hetkeen osannut sanoakaan mitään.
VastaaPoistaOlen hieman maailmankansalainen; nyt olen Hollannissa ja tulin muutama päivä sitten Ranskasta. Hollannissa olen paljon. (Ja tässä vaiheessa haluan aina sanoa, etten käytä huumeita enkä ole siksi Hollannissa :) ) Täällä on niiiiin lämmin ja kaunista, ihanaa.
Oi, miten kaunista tekstiä ja tuttuja tunteita. Minullakin on päiviä, jolloin näen vain kauneutta ympärilläni, tunnen kiitollisuutta kehostani ja suorastaan rakastan sitä. Sitten on valitettavasti myös niitä, jolloin lihavuudenpelko valtaa mielen hetkessä ja vie elämisenilon täysin.
VastaaPoistaYksinäisyys, myös tuttu tunne. Pinnallisia puolituttuja olisi vaikka muille jakaa, mutta todellisia ystäviä, jotka ymmärtäisivät katsoa pintaa syvemmälle, ei juuri ole. Toivoisin, että löytäisin jonkun, joka näkisi maailman kauneuden. Löysinkin yhden, mutta menetin...
Menneisyyden voi todella kääntää voitoksi. Ehkäpä juuri vääriä asioita kokeilemalla olen löytänyt ne oikeat? En tiedä, mutta sen tiedän, että olen tyytyväinen nykyhetkeen :)
Kiitos, Cinderella! Herkkänä on vaikeaa, mutta rikasta elää. Olemme helposti hieman yksinäisiä, mutta ystäviä on olemassa, niitä on vain vähän vaikea löytää. On ihana lukea blogeja, joista huokuu sama maailmankuva, ymmärrys. !
VastaaPoista