Kupla puhkesi

Vielä eilen aamulla olin eksynyt, huomasin katseeni viistävän hiekkapolkuja, mieleni sulkeutuvan ajatuksiin. Sen sijaan että olisin nähnyt kaiken ihanuuden, tunsin väsymykseni, söin hieman liikaa, tunsin vatsani pyöristyvän, tunsin siitä ahdistusta, myöhemmin en enää edes hengittänyt syvään, nukuin yli tunnin keskellä päivää kun oli niin outo olo.

Miten sitä voikin joutua kuplan sisään?

Samalla minä olin täynnä vastauksia, sanoja, niin paljon viestejä keholtani. Kirjoitin niitä ylös, käsi oli liian hidas mutta paljon totuuksia tuli paperille. Olen kohdannut ne viestit jo monta kertaa, mutta minun täytyy kirjoittaa ne ylös, ripustaa jättikirjaimin tauluksi seinälle, huutaa koko maailmalle. Niiden ei kuulu enää asustaa sisällä häpeäni kanssa ja antaa sieltä naurettavia käskyjä, joihin rupean välillä uskomaan. Mieli on niin kummallinen otus.

Ymmärsin taas, että vatsaani kerääntyy ihan kauhean helposti jännitys. Pelko, epävarmuus, tunteet joita en halua katsoa, yksinäisyys, väsymys... kaikki ne laukaisevat yksin tai yhdessä jännityksen vatsani pohjalle, ihan huomaamattakin ja sitten rupean hengittämään kiireemmin, syön kiireemmin, en tunne enää sisintä olemustani, nielen miltei pureksimatta, jännitys kasvaa, vatsa turpoaa, tunnen siitä häpeää ja syyllisyyttä, jännitys kasvaa entisestään, en tunne sisintäni enää, vain ahdistus nostaa päätään..

Uskomaton oravanpyörä. Ja ihan turha, ahdistava resepti jonka keitto on myrkyllistä.

Hengitin syvään, katsoin Ranskan upeaa kesää; sen puissa roikkuvia kirsikoita, kirkkaita kukkaniittyjä, laitumella kiireettä ja onnellisina makaavia lehmiä. Koirat juoksivat luokseni; heitätkö nyt kepin? Niiden huoleton tohina työntäessään kuononsa pusikkoon, iloinen hännänheilutus kun poistun kuplastani ja puhun niille pehmeästi. Aurinko on niin lämmin, kaikki on niin hyvin!

Hengitin vielä syvempään, uskalsin päästää ajatuksista irti, tunsin jännityksen joka piti kiinni kaikenlaisista epävarmuuksista. Miten niistä onkin niin vaikea päästä eroon?

Tänään kupla puhkesin vihdoin taas täysin: mukava remonttimies tervehti niin lämpimästi, juttelemme aina niin mukavia. Hän on vain kaveri eikä koskaan muuta, mutta saamme toisemme säteilemään. Yhdessä lauseessa mainitsin lapsellisesti pari ylimääräistä kiloani ja hänen vilpitön epäuskonsa ja puheet siitä, miten sairaat ja liian laihat naiset ovat kauniista kaukana sai minut havahtumaan. Menin peilin luokse ja mietin, ettei kaikki sittenkään katso minun paria ekstra-kiloani, että ihmiset näkevätkin kuka minä olen eikä tämä typerä materiaalinen murhe ole sekään kuin omaa mielikuvitustani.

Laitoin shortsit jalkaan, lyhyet, ja juoksuvaatteet ja menin lempeälle juoksulenkille, koirien kanssa, kuuman auringon helliessä ihoani ja minä tunsin rakkauden kimpoavan minusta jokaiseen ilman suuntaan. Jännitykseni suli kuumuudessa ja yhtäkkiä minä hyväksyin itseni osaksi onnellisuutta. Sirkat sirittävät, rytmikkäät askeleeni jouduttavat minua eteenpäin, koirat läähättävät rinnallani. Lammen kohdalla heitän heille kepin veteen, farmarit jatkavat rauhallista jutusteluaan, aurinko koskettaa minua kaikkialle.

Miten ihanaa on tuntea ihoni, oma kehoni, oma itseni. Minä vain tarvitsen rakkautta, tarvitsen valoa, lämpöä, itseni hyväksynnän. Jaloillani on siivet, sydämelläni on siivet, sieluni lentää korkealla. Voin niin hyvin, kupla on puhjennut ja minä lennän taas Elämän euforiassa!

Valon toteuttaminen ja uskonnon kahleet

Ihmiset usein pitävät uskoa ja uskontoa samana asiana.

Hyvässä tapauksessa ne kulkevatkin rinnakkain.

Mutta ne voivat olla myös kaukana toisistaan.

Vaikken seuraakaan Raamattua, tiedän sen yksiä perusopetuksia olevan "älä tuomitse". Mikä silti tuomitsee enemmän kuin uskonto? 'Sinun Jumalasi on väärä', 'kun et tottele Pyhää kirjaa joudut kadotukseen'. Ei ole ihmisen tehtävä päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Täällä elämässä tulee kulkea, eksyä, oppia, harhailla ja löytää. Jeesus sanoi: se kuka on viaton, heittäköön ensimmäisen kiven. Onko kenelläkään oikeutta kivittää toista?

Samoin uskonto synnyttää monissa pelkoa. Pelätään syntiä, kiusausta, Jumalan vihaa. Pelätään omia syntisiä ajatuksia, sisältä nousevia epäileviä kysymyksiä, pelätään että Jumala hylkää, tai että uskonto hylkää. Tiedän ihmisiä jotka pelkäävät joogaa, homoutta ja kaikkea erilaisuutta koska uskovat sen olevan Pirusta, vaikka he samalla ylpeästi puhuvatkin suvaitsevaisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta.

Uskonnot sotivat ja säätävät ihmisille ulkopuolisia lakeja ja malleja elää jolloin ihmiset voivat unohtaa itsensä kohtaamisen. Uskonnot saavat ihmiset palvomaan jotain ulkopuolista ja pakenemaan vastuuta omasta kehityksestään, ajattelustaan ja elämän kuuntelusta. Uskonnossa liian moni hukkaa sen mitä usko on; Olemista ja aitoa toteuttamista, ei palvomista ja suorittamista.

En halua missään nimessä sanoa, että uskonto on aina pahasta! Monelle se tarjoaa turvaa, lohtua, apua, opetusta, yhteisöllisyyttä, henkisyyttä ja monia muita hyviä asioita, joita en osaa luetella. Uskonto saattaa hyvässä tapauksessa ohjata ihmiset syvemmälle uskoon. Monesti vain tapahtuu niin, että ihmiset erkanevat Olemisesta, aitoudesta, pyyteettömän rakkauden toteuttamisesta, itsestään.

Ajatellaanpa, että jos Jumala onkin Rakkaus. Ei sellainen vaativa, itselleen haluava rakkaus. Ei myöskään sokea, ruusuisen lasin takana haaveileva rakkaus. Vaan aina valpas, rajaton, ääretön, ihmisen ymmärtämättömissä oleva ikuisuus ja valo, joka on kaiken ydin. Mitä Jumala silloin haluaisi?

Haluaisiko hän, että kumartaisimme häntä ja sulkisimme sydämemme muilta ajatuksilta, kuin mitä ulkopuolelta luemme? Että pelkäisimme pimeää ja tuomitsisimme toisinajattelijat? En usko.

Vai haluaisiko tuo sanojen ja järjen ulottumattomissa oleva Kaikkeus ja Rakkaus, että toteuttaisimme avoimuutta ja hyvyyttä kaikessa mitä olemme? Että unohtaisimme opitut illuusiot ja avaisimme sydämemme, oppisimme kuuntelemaan mielemme sekamelskan sijaan sisintämme ja toisiamme? Että katsoisimme itseämme ja muita rehellisesti, kasvaisimme ja vaikka eksyisimme, aina kulkisimme valoa kohden? Että olisimme aina totta ja palvomisen sijaan eläisimme palana valoa? Näin uskon.

Nyt tiedätte, miksi blogini nimikin on Valoa etsimässä.

Tälle Kaikkeudelle ei ole nimeä. Tai sille on monta nimeä. Se voi olla Jumala, Buddha, Allah, iankaikkisuus, Pyhyys, ikuisuus, oleminen. Nimellä ei ole väliä, kunhan se ei johda pois tuntemisesta. Kunhan siitä ei tule vain jotain ulkopuolista. Se ei tuomitse muita nimiä, ei sodi eikä riitele. Se ei edes tule kenenkään luokse kutsumatta, pysyy kohteliaasti poissa loogisen järjen tieltä. Mutta se asuu meissä kaikissa ja kaikkialla ympärillämme.

Kaikki käyttämäni sanat ovat vain sanoja, niiden tilalla voisi olla varmasti parempiakin sanoja, mutta pääasia on ettemme takerru sanoihin

Moni kuvittelee hylänneensä Jumalan, kun he hylkäävät kirkon luomat rajoitukset ja lähtevät rehellisesti kohtaamaan itseään. Mutta matkalla he huomaavat hylänneensä vain pelkojen päälle rakennetut illuusiot ja löytäneensä sen tien, johon elämä on toivonut heidän astuvan. Vahvuuden löytää vasta, kun suostuu heikoksi; kun suostuu eksymään, luopumaan varmoista turvamuureista ja sietämään epävarmuutta joka liittyy aina eksymiseen.

"Tuuli puhaltaa, mistä se tahtoo, eikä kukaan tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Näin sanoi Jeesus puhuessaan Pyhästä Hengestä. Kenties näin voisi sanoa paradokseistakin: niissä olevaa viisautta ei voi vangita".

Vaikkei uskoisi Jumalaan, ei kärvenny ikitulessa. Vaikka kompuroisi ja tekisi virheitä, ei kärvenny ikitulessa. Ihmisillä on täällä vapaa tahto, eikä se ole Pirun ja Jumalan kamppailu. Olemme saaneet vapaan tahdon, koska jos valinnanvapaudesta huolimatta itse päätämme kulkea valoa kohti, tulla pieneksi suuren egomme sijaan, etsiä syvyyttä, epäitsekkyyttä ja valoa jonka olemme kadottaneet, löydämme sellaisen voiman, onnen ja rauhan joita laskelmoiva järkemme ei pysty ymmärtämään.

Kuoleman halki

Olen käynyt elämässäni suurimman oppiläksyn, mitä pystyin kuvittelemaankaan.

Elin ensin pitkässä parisuhteessa, jossa sydämeni oli surullinen. Kumpanini tasapainotti minua, oli vakaa kallio aaltojeni ympärillä, opetti paljon ja oli tärkeä. Mutta tunteeni ja herkkyyteni jouduin laittamaan kahleeseen ja naulaamaan ne vastuun nauloilla jäähylle. Keräsin niin paljon surua sisälleni, etten suostunut katsomaan sitä itsekään.

Sitten minä sairastuin ja vihdoin jouduin kuuntelemaan sisintäni. Monta asiaa muutin elämässäni ja parisuhdekin lopulta joutui väistymään muutoksen tieltä.

Vähän myöhemmin lähenin ystävän kanssa ja me Rakastimme. Hyvänen aika, miten me Rakastimme, suorastaan paloimme lämmöstä. Tunsin, että elämä oli lähettänyt minulle onnen kun uskalsin vihdoin seurata sydäntäni! Sain sivellä lämmöllä rakkaudettomuudessa nääntyneen sydämeni haavoja, antaa sisimpäni loistaa ja kuulla voimakkaan sydämeni olevan lahja eikä kirous. Kuljin elämän syvää polkua aurinkolasit silmilläni ja uskoin olevani matkalla taivaaseen.

Kunnes rysähti. Olimme kirkkaana talvipäivänä matkalla asiakkaani luokse kun exäni soitti ja sai minut itkemään. Hetken päästä pamahti ja maailma pimeni.

Niskani murtui alhaalta, kylkiluu poikki. Toisessa autossa... onko pakko edes sanoa? Pahasti. Pahasti. Rakkaani ehjä fyysisesti mutta ikuisesti rikki henkisesti. Hän ei tiedä mitä tapahtui, hetkeksi kaikki mustui, sitten olimme liukuneet lähelle vastaantulijoita.

Minä lähdin ambulanssilla, hän poliisiautolla. Maailma repi meidät kappaleiksi.

Silti me rakastimme, me kaksi rikkinäistä. Haavamme vei meitä yhteen, kannoimme toisiamme me kaksi heikkoa, kietouduimme yhteen tahmeaksi seitiksi emmekä enää erottaneet omia kipujamme toisen kivuista.

Maailma osoitti rakastani sormella, hän osoitti itseään vielä enemmän, musertui tahattomaan syyllisyyteensä, minä puolustin häntä kaikin voimin. Me rakastimme niin, sivelimme toisiamme ja samalla paloimme omien käsittelemättömien, ymmärtämättömien tunnepeikkojemme roihuissa. Haimme apua, mutta roihu oli meitä nopeampi, se poltti maata jalkojemme alla. Taistelimme yhdessä maailmaa vastaan, sitten enemmän ja enemmän toisiammekin vastaan.

Lopulta rakkaani meni armeijaan, tunteettomuuden valtakuntaan. Sinne oli niin hyvä paeta koko elämän kaaosta, vanhoja ja uusia peikkoja, kipuja ja tunteita. Sinne hän jäi eikä koskaan tullut takaisin.

Olin kietonut sydämeni ja olemassaoloni tarkoituksen niin tiukasti seittiin, että se huusi tuskissaan kuolemaa. Uskoin menettäneeni elämän lahjan, ainoan mahdollisuuteni olla onnellinen. Häpesin virheitäni, tunteitani, uskoani. Pimeässä talossa minä itkin, huusin, valuin suuresta haavasta tyhjiin, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin kouristeleva tyhjyys, mustuus. Kyyneleenikin vain pursuivat ulos kunnes loppuivat, huutoni vaimeni joka ilta kuristavaan pimeyteen ja jäljelle jäi kuori, joka ei uskonut enää elämään, ei mihinkään.

Menetin uskoni, siis kaiken.

Tuona aikana minä kuolin enkä koskaan tule pystymään pukemaan sanoiksi sen ajan voimakkuutta. Kuljin Kuoleman halki enkä toivo sitä kenellekään. Silti, se oli suurin ja voimakkain oppikokemukseni ja elämäni kääntöpiste. Jo pienestä asti hylätty, tuomittu olemassaoloni joutui käymään läpi suurimman pelkonsa ja selviämään nipin napin hengissä. Riekaleena, märkänä ja kylmänä riepuna minä lopulta makasin rantakalliolla ja näin pienen auringonsäteen taivaanrannan takana.

Minusta kasvoi uusi. Kun on kohdannut Kuoleman, muuttuu syvältä asti. Jouduin opettelemaan monia asioita uusiksi ja ottamaan vastuun omista tunteistani eri tavalla kuin ennen. Opin luottamaan myös elämän tahtoon sen sijaan, että epätoivoisesti uisin toiseen suuntaan. Samalla kuitenkin opin olemaan lapsi, opin pyytämään apua, opin kuuntelemaan itseäni.

Matka on vienyt moniin maihin, tehnyt minusta opettajan ja tuonut elämääni valtavan määrän materiaalitonta rikkautta. Olen oppinut ottamaan etäisyyttä sokeuttaviin tunteisiin ja se on avannut silmäni itseäni ja muita kohtaan. Samalla olen oppinut hehkumaan lämpöä pyyteettä ja maailma on avannut ihmeiden ovet. Olen oppinut ottamaan tunteet vakavasti, tiedän niiden voiman... Vieläkin välillä elän hetken vanhojen haavojeni äärellä, mutta nyt rakennan niiden saumoja yhä syvemmältä ja syvemmältä vahvoiksi. Ne ovat suurin rikkauteni.

****

Pitkän hiljaisen pimeän yön jälkeen

ravistelin itseni päivänvaloon,

katsoin aurinkoa vaikkei se lämmittänyt,

kuuntelin tuulen kuisketta vaikken ymmärtänyt,

kuljin eteenpäin vaikken nähnyt mitään,

sumu oli vielä sakeaa.

Olin menettänyt uskoni aurinkoon,

jäänyt tuulettomaan hiljaisuuteen,

pysähtynyt polulle,

kun elinvoimat olivat täysin loppu

ja minä tein enää kuolemaa.

Sumun sylissä opin
mikä on harhaa, mikä todellista.

Millä on aamukasteen tuoksu, millä yön leima,

mikä on aito tuulenhenkäys, mikä vain hiipuva vire.

Kun haparoin polulta kirvelevään usvaan,

näin mikä haihtuu pois hiljalleen,

mikä ei pakene vaan pysyy.

Auringonvalossa maailma oli uusi,

tilalla oli totuus jota en ollut nähnyt.

Löysin kotini rinnastani,

näin polkuni johtavan kauas,

tunsin sisäisen paloni voiman,

kuulin aidon soinnin ympärilläni.

Vavahdin kun sen kauneuden kuulin,

havahduin kun ymmärsin sen voiman,

pysähdyin kun ymmärsin

ettei se pakene.

Se on siinä,

pyytämättä

ja kylmyys rinnassani alkoi lämmetä.