Mieletön mieli

Mielen ei tulisi johtaa meitä.

Mieli ei ymmärrä ettei se ymmärrä.

Mieli haluaa johtaa.

Olla kuningas.

Hinnalla millä hyvänsä.

Mieli osaa mielistellä, uskotella, houkutella.

Wau, me sanomme, tuohon minä haluan uskoa.

Ja niin meistä tulee mielemme seuraajia.

Mieli auttaa meitä vaientamaan kehomme viestit,

suuntaa huomiomme pois totuudesta

ja pian siitä tulee ainoa oppaamme.

Me voimme niin hyvin,

kun luulemme että meillä on täydellinen mieli,
kehoakin mahtavampi,

luonnonlait voittava.

Tienviittamme menestykseen.

Ja sinä hetkenä,

kun lähestymme totuuden tuntua,

kun kehomme joutuu jo huutamaan hädissään

tai kun me unohdamme palvoa mieltämme

mieli rupeaa kivittämään meitä.

Nipistämään, kiristämään, kuristamaan.

Mieli mahtailee olevansa voimakkaampi kuin mikään.

Orjien kuningas vailla vertaa.

Oma oppaamme,

polkumme erityisyyteen,

olikin tehty irtokivistä,

vierivistä,

eikä määränpää ollutkaan meidän onnemme

vaan mielemme mielivalta.

Niin meidän askel horjuu
emmekä enää erota totuutta valheesta,
kehoa mielestä,
onnea orjuudesta.
Lopulta luulemme olevamme sairas mielemme

ja ryhdymme itsemme orjaksi.

Emmekä ymmärrä ettemme ymmärrä.

Totuus on niin lähellä, silti niin piilossa.

Totuus on niin vahva, mutta mieli luo illuusion sen heikkoudesta.

Totuus on äänekäs, siispä mieli puhuu niin paljon ettemme kuule muuta.

Totuutta ei silti voi laihduttaa pois,

ei mustata pahanteolla,

ei valuttaa verenä viemäriin,

ei karkoittaa häpeällä.

Mahdottomana tuhota se vain odottaa,

että lopetamme luulemasta

olevamme tuo mieletön mieli.

Syyllisyyden koura

Löysin taas itseni kantamasta syyllisyyttä.

Olen mestari löytämään syitä olemaan syyllinen ja ympärilläni on lisää minua syyttäviä sormia. Monilla tuntuu olevan tahto taittaa erilaisuus kumaraan saamalla toiset tuntemaan syyllisyyttä. Edes vähän. Sen verran, että ymmärrän olevani liian erilainen. Vähän vääränlainen. Jotta ymmärrän, että heidän kipunsa ovat todellisuutta, eikä vapautta ole olemassa. Jotta se, minkä he näkevät ylpeytenä kutistuisi ja sieluni vaihtaisi värinsä heidän harmaisiin raitapaitoihinsa.

Löydän itseni syyttämästä itseäni, keräämästä vatsaan jännitysklimpin enkä meinaa uskaltaa edes hengittää syvään. Elämä on hyvin, mutta minä kuristun syytteisiini. Liikun liian vähän tai liian paljon. Syön liian vähän tai liian paljon. Elän liian vähän tai liian paljon. Teen ystävän mustasukkaiseksi. Aloitan jotain mutten voikaan jatkaa. Olen uupunut kun pitäisi jaksaa. Hingun elämää kun muut vajoavat passiivisuuteen. Otan aurinkoa kun muut raatavat töissä. Nautin elämästä vaikka kaikki eivät osaa. Unohdan isäni syntymäpäivän. En vastaa sähköpostiin. En onnistukaan auttamaan asiakasta. Syön enemmän kuin pitäisi. Turpoan.

Joskus havahdun hakkaamalla vanhojakin häpeämuistoja kuin nauloja sydämeeni. Pahapahapaha. Häpeähäpeähäpeä. Syyllinen! Mestataan.

*

Miksi minä olen syyllisyyden mestari? On uuvuttavaa herättää pyytämättäkin ihmisissä innostus ja toivo, sitten pettymys. En täyttänytkään toisten unelmia, en

pukenutkaan harmaapaitaa, en tiennytkään kaikkea, en hymyillytkään joka päivä, en päässytkään pakoon itseäni. En halua enää tuottaa pettymystä, ei aina vain pettymystä. Keräsin ennen taakkaani joka suunnalta kunnes polvet ei enää kantaneet. Nyt tiedän, etten voi enää ottaa muiden taakkoja ja musertaa itseäni niiden alle. Olen oppinut auttamaan viemättä vastuuta, olen oppinut tuottamaan pettymyksiä, olen oppinut hallitsemaan elämääni niin ettei aina tarvitse tuottaa pettymyksiä. Mutta joskus minä en onnistu, tai sormi pistää niin väsyneen kohtaan että minä sammutan hehkuni ja painun kumaraan savuavan tuhkan taakse.

*

Vielä muutama vuosi sitten minä pakersin töitä kuin sata muurahaista, hymyilin, oli ystäviä, eläimiä, lämmin parisuhde ja koti, kaikki niin hyvin. Kaikki hyvin, kaikki hyvin sanoi maailma ja minä toistin perässä. Kunnes minun kehoni hajosi ja jouduin sirpaleissa katsomaan totuutta, jonka niin hyvin jo tiesin. Tein kaikki muut onnelliseksi, paitsi todellisen itseni. Itseni, joka kirjoitti surullisia runoja ja katseli häpeillen peilikuvaansa.

Ja mitä minä siitä tunsin? Tietysti syyllisyyttä. Ajan kanssa jouduin valitsemaan itseni moneen kertaan, tuloksena maailma joka osoitti pettyneillä sormillaan ja minä, joka joutui vain keräämään sirpaleensa ja aloittamaan oppiläksynsä syyllisyyden syrjäyttämisestä ja parantumisen halusta.

Silloin katkaisin onneksi kahleen normivaatimusten maailmaan. Olen jo luonut erilaisen elämän, antanut elämän kuljettaa ja näyttänyt ettei se ole umpikuja vaan loputtomasti avautuva uusi elämä. Olen vapaa enkä palaa enää häkkiin.

Olen koonnut sirpaleitani jo hartaasti ja rakentanut paljon eheää, voimakasta sisältöä. Jatkan rakentamista. Katson itseäni kriittisesti, kestän jo kritiikkiä, muutun, kasvan. Mutta syyllisyys leijuu vielä hengitykseni mukana, odottaa heikkoja hetkiä jolloin se kuristuu keuhkoihini ja iskee häpeällä hyvän tunteeni tainnoksiin. Ei se mitään, minä sanon sille nyt. Kai se on täällä opettamassa minua ja selkä suorana minä kerron olevani valmis oppimaan.

Elämä on ihme

Auringon säteet porautuvat ihoni läpi, eivät kavahda muurejani tai varjoihin peittämiäni sydämenpalasia. Ne täysin kysymättä, epäröimättä raivaa tiensä juuriin asti ja sytyttää sisälleni lämpimän valon.

Voiko mikään olla näin suloista? Näin onnellista? Lämmintä? Olen täysi, en kaipaa mitään. Ruoka ei ole sielun ravintoa, voisin vain maata tässä, ikuisesti ja kylpeä onnellisuudessa. Kuulin että Suomessa on vielä lunta. En kestä Suomen talvea, minusta on keväällä vain kuihtunut varjo jäljellä. Nyt makaan helteisen auringon alla. Kukkien värit häikäisevät silmäni, tuoksut saavat humalaan ja vieritän kyyneleitä jotka eivät ole tästä maailmasta. Minä rakastan, aurinko rakastaa minua, me rakastelemme yhdessä. Mitä minä teen kun aurinko on poissa??

Minä en ole enää vuosiin halunnut olla anoreettisen laiha. Silloin ei ole elämää, ei energiaa, ei mitään. Haluan olla elinvoimainen, onnellinen, terve!! Ja olenkin. Silloin kun en putoa.

Kaikki on kiinni rakkaudesta; pystynkö rakastamaan kehoani riittävästi taistellakseni ahdistusta vastaan ja antamalla sille huolenpitoa. On ihanaa helliä itseään ylellisellä kuorintavoiteella, auringolla, hieronnalla, sopivalla liikunnalla, hyvälaatuisella ja sopivan määräisellä ruualla! Sitten välillä vain aivosoluni katoavat hetkessä, ahdistus ja jännitys täyttää vatsani ja aloitan taisteluni ahdistusta vastaan. Mikä minua ahdistaa?

Maallisuuteni vaikeudet? Tiedän, että mieleni tekee minut sairaaksi. Kun olen yhteydessä elämään, ongelmani ovat poissa. Mutta kehoni ei ylety aina elämään asti. Se jää jälkeen kun sydän porskuttaa eteenpäin. Sitten kehoni on niin yksin ja täytän itseni ruualla.

Yksinäisyys? Niin harva ymmärtää elämän syvyyden, sen kaikki kirjavat värit ja aromit. Jos haluaisin keskustella pinnallisuuksista löytäisin seuraa pilvin pimein. Kun taas haluan todella kohdata itseni ja toisen ihmiset pakenevat tai ehkä he jäävät kuuntelemaan, mutta olen Opettaja. Kuka minua ymmärtäisi?

Silti, minulla on asiat niin kovin hyvin. Kovin hyvin. Kun vain ymmärtäisin sen aina itsekin.

Alku

Minä kannoin niin pitkään ahdistusta, häpeää. Melkein menin siitä jo kumaraan. Olin se väärä, väärästä isästä, väärästä äidistä, väärästä muotista kaikintavoin. Mutta vääränmalliseen kehooni minulla oli vaikutusvaltaa. Piiskasin itseäni joka puolelta, jottei kukaan voisi löytää mitään mistä en olisi itseäni jo piiskannut. Kehoni vastalauseet oli heikkoutta, heikkoutta! Lisää piiskaa heikolle!



Samalla minä kuitenkin halusin elämältä paljon, kurottaa kohti taivasta ja tähtiä! Muserruin ihmisten katseen alla mutta loistin auringon säteissä ja tunsin koko maailman palon iltataivasta katsellen. Runot iskivät sydämeeni, väänsivät puukolla kipeitä kuoppia jotka puskivat pelkoa ulos ja valoa sisään.

Unelmat, haaveet, halu olla kuulumatta kaikkiin niihin, jotka ovat kadottaneet tietoisuutensa, aistinsa, kyvyn sädehtiä. Ne kaikki kuuluvat nuoruuteen, sen kuuluu tasoittua kun elämä kulkee eteenpäin. Kivun tulee hiljalleen tukahtua tyytyväisyyden alle.

Kesällä oli syntymäpäivät, onnittelivat siitä että olen 30 v. Mitä? Kuka rullasi numeroita niin paljon eteenpäin? Muutama vuosi aiemmin yritin hetken laittaa haaveilleni kahleen, naulata lentävän sieluni ruosteisella koukulla eteisen tapettiin ja opettaa sille olemaan onnellinen edes vähän maailman muotin mukaisesti. Siinä se keikkui hetken onnettomana, kunnes kehoni ei jaksanut enää ja sairastui kroonisesti. Minä viskasin koukun ojan pohjalle, pakkasin nääntyneet haaveeni matkalaukkuun ja taakseni liikoja katselematta aloitin uuden elämän.


Nyt minä autan ihmisiä löytämään onnen, tasapainon, opetan mitä on herkkyys, elämänilo. Kuka opettaisi minua kun en jaksa kohdata kaikkia niitä, joiden mielestä olen vääränlainen? Uhka harmaudelle; sille pitää alistua, ymmärtää totuus ja taipua kumaraan. Väärä väärä, liian vapaa, liian luottavainen, liian vääränlainen. Entä jos he tietäisivät että pureskelen kynsiäni hermostuneena, kannan syyllisyyttä vaikken olisi tehnyt mitään ja käyn vieläkin taistelua syömishäiriön kanssa. Olisinko sitten ansainnut narrihatun? Että kaikesta valosta huolimatta harhailen usein pimeydessä? Toisaalta usein hallitsen ongelmat ja olen jo niihin tottunut, kunhan kukaan huomaa. Kun toimii salaa, ei kukaan huomaa. En minäkään.


Nyt. Nyt minä rupean katsomaan niitä silmiin. Häpeä painaa minua kumaraan ja syön salaa tätä kirjoittaessani. Mutta nyt minä rupean katsomaan asioita silmiin.