Mieletön mieli

Mielen ei tulisi johtaa meitä.

Mieli ei ymmärrä ettei se ymmärrä.

Mieli haluaa johtaa.

Olla kuningas.

Hinnalla millä hyvänsä.

Mieli osaa mielistellä, uskotella, houkutella.

Wau, me sanomme, tuohon minä haluan uskoa.

Ja niin meistä tulee mielemme seuraajia.

Mieli auttaa meitä vaientamaan kehomme viestit,

suuntaa huomiomme pois totuudesta

ja pian siitä tulee ainoa oppaamme.

Me voimme niin hyvin,

kun luulemme että meillä on täydellinen mieli,
kehoakin mahtavampi,

luonnonlait voittava.

Tienviittamme menestykseen.

Ja sinä hetkenä,

kun lähestymme totuuden tuntua,

kun kehomme joutuu jo huutamaan hädissään

tai kun me unohdamme palvoa mieltämme

mieli rupeaa kivittämään meitä.

Nipistämään, kiristämään, kuristamaan.

Mieli mahtailee olevansa voimakkaampi kuin mikään.

Orjien kuningas vailla vertaa.

Oma oppaamme,

polkumme erityisyyteen,

olikin tehty irtokivistä,

vierivistä,

eikä määränpää ollutkaan meidän onnemme

vaan mielemme mielivalta.

Niin meidän askel horjuu
emmekä enää erota totuutta valheesta,
kehoa mielestä,
onnea orjuudesta.
Lopulta luulemme olevamme sairas mielemme

ja ryhdymme itsemme orjaksi.

Emmekä ymmärrä ettemme ymmärrä.

Totuus on niin lähellä, silti niin piilossa.

Totuus on niin vahva, mutta mieli luo illuusion sen heikkoudesta.

Totuus on äänekäs, siispä mieli puhuu niin paljon ettemme kuule muuta.

Totuutta ei silti voi laihduttaa pois,

ei mustata pahanteolla,

ei valuttaa verenä viemäriin,

ei karkoittaa häpeällä.

Mahdottomana tuhota se vain odottaa,

että lopetamme luulemasta

olevamme tuo mieletön mieli.