Syyllisyyden koura

Löysin taas itseni kantamasta syyllisyyttä.

Olen mestari löytämään syitä olemaan syyllinen ja ympärilläni on lisää minua syyttäviä sormia. Monilla tuntuu olevan tahto taittaa erilaisuus kumaraan saamalla toiset tuntemaan syyllisyyttä. Edes vähän. Sen verran, että ymmärrän olevani liian erilainen. Vähän vääränlainen. Jotta ymmärrän, että heidän kipunsa ovat todellisuutta, eikä vapautta ole olemassa. Jotta se, minkä he näkevät ylpeytenä kutistuisi ja sieluni vaihtaisi värinsä heidän harmaisiin raitapaitoihinsa.

Löydän itseni syyttämästä itseäni, keräämästä vatsaan jännitysklimpin enkä meinaa uskaltaa edes hengittää syvään. Elämä on hyvin, mutta minä kuristun syytteisiini. Liikun liian vähän tai liian paljon. Syön liian vähän tai liian paljon. Elän liian vähän tai liian paljon. Teen ystävän mustasukkaiseksi. Aloitan jotain mutten voikaan jatkaa. Olen uupunut kun pitäisi jaksaa. Hingun elämää kun muut vajoavat passiivisuuteen. Otan aurinkoa kun muut raatavat töissä. Nautin elämästä vaikka kaikki eivät osaa. Unohdan isäni syntymäpäivän. En vastaa sähköpostiin. En onnistukaan auttamaan asiakasta. Syön enemmän kuin pitäisi. Turpoan.

Joskus havahdun hakkaamalla vanhojakin häpeämuistoja kuin nauloja sydämeeni. Pahapahapaha. Häpeähäpeähäpeä. Syyllinen! Mestataan.

*

Miksi minä olen syyllisyyden mestari? On uuvuttavaa herättää pyytämättäkin ihmisissä innostus ja toivo, sitten pettymys. En täyttänytkään toisten unelmia, en

pukenutkaan harmaapaitaa, en tiennytkään kaikkea, en hymyillytkään joka päivä, en päässytkään pakoon itseäni. En halua enää tuottaa pettymystä, ei aina vain pettymystä. Keräsin ennen taakkaani joka suunnalta kunnes polvet ei enää kantaneet. Nyt tiedän, etten voi enää ottaa muiden taakkoja ja musertaa itseäni niiden alle. Olen oppinut auttamaan viemättä vastuuta, olen oppinut tuottamaan pettymyksiä, olen oppinut hallitsemaan elämääni niin ettei aina tarvitse tuottaa pettymyksiä. Mutta joskus minä en onnistu, tai sormi pistää niin väsyneen kohtaan että minä sammutan hehkuni ja painun kumaraan savuavan tuhkan taakse.

*

Vielä muutama vuosi sitten minä pakersin töitä kuin sata muurahaista, hymyilin, oli ystäviä, eläimiä, lämmin parisuhde ja koti, kaikki niin hyvin. Kaikki hyvin, kaikki hyvin sanoi maailma ja minä toistin perässä. Kunnes minun kehoni hajosi ja jouduin sirpaleissa katsomaan totuutta, jonka niin hyvin jo tiesin. Tein kaikki muut onnelliseksi, paitsi todellisen itseni. Itseni, joka kirjoitti surullisia runoja ja katseli häpeillen peilikuvaansa.

Ja mitä minä siitä tunsin? Tietysti syyllisyyttä. Ajan kanssa jouduin valitsemaan itseni moneen kertaan, tuloksena maailma joka osoitti pettyneillä sormillaan ja minä, joka joutui vain keräämään sirpaleensa ja aloittamaan oppiläksynsä syyllisyyden syrjäyttämisestä ja parantumisen halusta.

Silloin katkaisin onneksi kahleen normivaatimusten maailmaan. Olen jo luonut erilaisen elämän, antanut elämän kuljettaa ja näyttänyt ettei se ole umpikuja vaan loputtomasti avautuva uusi elämä. Olen vapaa enkä palaa enää häkkiin.

Olen koonnut sirpaleitani jo hartaasti ja rakentanut paljon eheää, voimakasta sisältöä. Jatkan rakentamista. Katson itseäni kriittisesti, kestän jo kritiikkiä, muutun, kasvan. Mutta syyllisyys leijuu vielä hengitykseni mukana, odottaa heikkoja hetkiä jolloin se kuristuu keuhkoihini ja iskee häpeällä hyvän tunteeni tainnoksiin. Ei se mitään, minä sanon sille nyt. Kai se on täällä opettamassa minua ja selkä suorana minä kerron olevani valmis oppimaan.

Alku

Minä kannoin niin pitkään ahdistusta, häpeää. Melkein menin siitä jo kumaraan. Olin se väärä, väärästä isästä, väärästä äidistä, väärästä muotista kaikintavoin. Mutta vääränmalliseen kehooni minulla oli vaikutusvaltaa. Piiskasin itseäni joka puolelta, jottei kukaan voisi löytää mitään mistä en olisi itseäni jo piiskannut. Kehoni vastalauseet oli heikkoutta, heikkoutta! Lisää piiskaa heikolle!



Samalla minä kuitenkin halusin elämältä paljon, kurottaa kohti taivasta ja tähtiä! Muserruin ihmisten katseen alla mutta loistin auringon säteissä ja tunsin koko maailman palon iltataivasta katsellen. Runot iskivät sydämeeni, väänsivät puukolla kipeitä kuoppia jotka puskivat pelkoa ulos ja valoa sisään.

Unelmat, haaveet, halu olla kuulumatta kaikkiin niihin, jotka ovat kadottaneet tietoisuutensa, aistinsa, kyvyn sädehtiä. Ne kaikki kuuluvat nuoruuteen, sen kuuluu tasoittua kun elämä kulkee eteenpäin. Kivun tulee hiljalleen tukahtua tyytyväisyyden alle.

Kesällä oli syntymäpäivät, onnittelivat siitä että olen 30 v. Mitä? Kuka rullasi numeroita niin paljon eteenpäin? Muutama vuosi aiemmin yritin hetken laittaa haaveilleni kahleen, naulata lentävän sieluni ruosteisella koukulla eteisen tapettiin ja opettaa sille olemaan onnellinen edes vähän maailman muotin mukaisesti. Siinä se keikkui hetken onnettomana, kunnes kehoni ei jaksanut enää ja sairastui kroonisesti. Minä viskasin koukun ojan pohjalle, pakkasin nääntyneet haaveeni matkalaukkuun ja taakseni liikoja katselematta aloitin uuden elämän.


Nyt minä autan ihmisiä löytämään onnen, tasapainon, opetan mitä on herkkyys, elämänilo. Kuka opettaisi minua kun en jaksa kohdata kaikkia niitä, joiden mielestä olen vääränlainen? Uhka harmaudelle; sille pitää alistua, ymmärtää totuus ja taipua kumaraan. Väärä väärä, liian vapaa, liian luottavainen, liian vääränlainen. Entä jos he tietäisivät että pureskelen kynsiäni hermostuneena, kannan syyllisyyttä vaikken olisi tehnyt mitään ja käyn vieläkin taistelua syömishäiriön kanssa. Olisinko sitten ansainnut narrihatun? Että kaikesta valosta huolimatta harhailen usein pimeydessä? Toisaalta usein hallitsen ongelmat ja olen jo niihin tottunut, kunhan kukaan huomaa. Kun toimii salaa, ei kukaan huomaa. En minäkään.


Nyt. Nyt minä rupean katsomaan niitä silmiin. Häpeä painaa minua kumaraan ja syön salaa tätä kirjoittaessani. Mutta nyt minä rupean katsomaan asioita silmiin.