Kuoleman halki

Olen käynyt elämässäni suurimman oppiläksyn, mitä pystyin kuvittelemaankaan.

Elin ensin pitkässä parisuhteessa, jossa sydämeni oli surullinen. Kumpanini tasapainotti minua, oli vakaa kallio aaltojeni ympärillä, opetti paljon ja oli tärkeä. Mutta tunteeni ja herkkyyteni jouduin laittamaan kahleeseen ja naulaamaan ne vastuun nauloilla jäähylle. Keräsin niin paljon surua sisälleni, etten suostunut katsomaan sitä itsekään.

Sitten minä sairastuin ja vihdoin jouduin kuuntelemaan sisintäni. Monta asiaa muutin elämässäni ja parisuhdekin lopulta joutui väistymään muutoksen tieltä.

Vähän myöhemmin lähenin ystävän kanssa ja me Rakastimme. Hyvänen aika, miten me Rakastimme, suorastaan paloimme lämmöstä. Tunsin, että elämä oli lähettänyt minulle onnen kun uskalsin vihdoin seurata sydäntäni! Sain sivellä lämmöllä rakkaudettomuudessa nääntyneen sydämeni haavoja, antaa sisimpäni loistaa ja kuulla voimakkaan sydämeni olevan lahja eikä kirous. Kuljin elämän syvää polkua aurinkolasit silmilläni ja uskoin olevani matkalla taivaaseen.

Kunnes rysähti. Olimme kirkkaana talvipäivänä matkalla asiakkaani luokse kun exäni soitti ja sai minut itkemään. Hetken päästä pamahti ja maailma pimeni.

Niskani murtui alhaalta, kylkiluu poikki. Toisessa autossa... onko pakko edes sanoa? Pahasti. Pahasti. Rakkaani ehjä fyysisesti mutta ikuisesti rikki henkisesti. Hän ei tiedä mitä tapahtui, hetkeksi kaikki mustui, sitten olimme liukuneet lähelle vastaantulijoita.

Minä lähdin ambulanssilla, hän poliisiautolla. Maailma repi meidät kappaleiksi.

Silti me rakastimme, me kaksi rikkinäistä. Haavamme vei meitä yhteen, kannoimme toisiamme me kaksi heikkoa, kietouduimme yhteen tahmeaksi seitiksi emmekä enää erottaneet omia kipujamme toisen kivuista.

Maailma osoitti rakastani sormella, hän osoitti itseään vielä enemmän, musertui tahattomaan syyllisyyteensä, minä puolustin häntä kaikin voimin. Me rakastimme niin, sivelimme toisiamme ja samalla paloimme omien käsittelemättömien, ymmärtämättömien tunnepeikkojemme roihuissa. Haimme apua, mutta roihu oli meitä nopeampi, se poltti maata jalkojemme alla. Taistelimme yhdessä maailmaa vastaan, sitten enemmän ja enemmän toisiammekin vastaan.

Lopulta rakkaani meni armeijaan, tunteettomuuden valtakuntaan. Sinne oli niin hyvä paeta koko elämän kaaosta, vanhoja ja uusia peikkoja, kipuja ja tunteita. Sinne hän jäi eikä koskaan tullut takaisin.

Olin kietonut sydämeni ja olemassaoloni tarkoituksen niin tiukasti seittiin, että se huusi tuskissaan kuolemaa. Uskoin menettäneeni elämän lahjan, ainoan mahdollisuuteni olla onnellinen. Häpesin virheitäni, tunteitani, uskoani. Pimeässä talossa minä itkin, huusin, valuin suuresta haavasta tyhjiin, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin kouristeleva tyhjyys, mustuus. Kyyneleenikin vain pursuivat ulos kunnes loppuivat, huutoni vaimeni joka ilta kuristavaan pimeyteen ja jäljelle jäi kuori, joka ei uskonut enää elämään, ei mihinkään.

Menetin uskoni, siis kaiken.

Tuona aikana minä kuolin enkä koskaan tule pystymään pukemaan sanoiksi sen ajan voimakkuutta. Kuljin Kuoleman halki enkä toivo sitä kenellekään. Silti, se oli suurin ja voimakkain oppikokemukseni ja elämäni kääntöpiste. Jo pienestä asti hylätty, tuomittu olemassaoloni joutui käymään läpi suurimman pelkonsa ja selviämään nipin napin hengissä. Riekaleena, märkänä ja kylmänä riepuna minä lopulta makasin rantakalliolla ja näin pienen auringonsäteen taivaanrannan takana.

Minusta kasvoi uusi. Kun on kohdannut Kuoleman, muuttuu syvältä asti. Jouduin opettelemaan monia asioita uusiksi ja ottamaan vastuun omista tunteistani eri tavalla kuin ennen. Opin luottamaan myös elämän tahtoon sen sijaan, että epätoivoisesti uisin toiseen suuntaan. Samalla kuitenkin opin olemaan lapsi, opin pyytämään apua, opin kuuntelemaan itseäni.

Matka on vienyt moniin maihin, tehnyt minusta opettajan ja tuonut elämääni valtavan määrän materiaalitonta rikkautta. Olen oppinut ottamaan etäisyyttä sokeuttaviin tunteisiin ja se on avannut silmäni itseäni ja muita kohtaan. Samalla olen oppinut hehkumaan lämpöä pyyteettä ja maailma on avannut ihmeiden ovet. Olen oppinut ottamaan tunteet vakavasti, tiedän niiden voiman... Vieläkin välillä elän hetken vanhojen haavojeni äärellä, mutta nyt rakennan niiden saumoja yhä syvemmältä ja syvemmältä vahvoiksi. Ne ovat suurin rikkauteni.

****

Pitkän hiljaisen pimeän yön jälkeen

ravistelin itseni päivänvaloon,

katsoin aurinkoa vaikkei se lämmittänyt,

kuuntelin tuulen kuisketta vaikken ymmärtänyt,

kuljin eteenpäin vaikken nähnyt mitään,

sumu oli vielä sakeaa.

Olin menettänyt uskoni aurinkoon,

jäänyt tuulettomaan hiljaisuuteen,

pysähtynyt polulle,

kun elinvoimat olivat täysin loppu

ja minä tein enää kuolemaa.

Sumun sylissä opin
mikä on harhaa, mikä todellista.

Millä on aamukasteen tuoksu, millä yön leima,

mikä on aito tuulenhenkäys, mikä vain hiipuva vire.

Kun haparoin polulta kirvelevään usvaan,

näin mikä haihtuu pois hiljalleen,

mikä ei pakene vaan pysyy.

Auringonvalossa maailma oli uusi,

tilalla oli totuus jota en ollut nähnyt.

Löysin kotini rinnastani,

näin polkuni johtavan kauas,

tunsin sisäisen paloni voiman,

kuulin aidon soinnin ympärilläni.

Vavahdin kun sen kauneuden kuulin,

havahduin kun ymmärsin sen voiman,

pysähdyin kun ymmärsin

ettei se pakene.

Se on siinä,

pyytämättä

ja kylmyys rinnassani alkoi lämmetä.