Kupla puhkesi

Vielä eilen aamulla olin eksynyt, huomasin katseeni viistävän hiekkapolkuja, mieleni sulkeutuvan ajatuksiin. Sen sijaan että olisin nähnyt kaiken ihanuuden, tunsin väsymykseni, söin hieman liikaa, tunsin vatsani pyöristyvän, tunsin siitä ahdistusta, myöhemmin en enää edes hengittänyt syvään, nukuin yli tunnin keskellä päivää kun oli niin outo olo.

Miten sitä voikin joutua kuplan sisään?

Samalla minä olin täynnä vastauksia, sanoja, niin paljon viestejä keholtani. Kirjoitin niitä ylös, käsi oli liian hidas mutta paljon totuuksia tuli paperille. Olen kohdannut ne viestit jo monta kertaa, mutta minun täytyy kirjoittaa ne ylös, ripustaa jättikirjaimin tauluksi seinälle, huutaa koko maailmalle. Niiden ei kuulu enää asustaa sisällä häpeäni kanssa ja antaa sieltä naurettavia käskyjä, joihin rupean välillä uskomaan. Mieli on niin kummallinen otus.

Ymmärsin taas, että vatsaani kerääntyy ihan kauhean helposti jännitys. Pelko, epävarmuus, tunteet joita en halua katsoa, yksinäisyys, väsymys... kaikki ne laukaisevat yksin tai yhdessä jännityksen vatsani pohjalle, ihan huomaamattakin ja sitten rupean hengittämään kiireemmin, syön kiireemmin, en tunne enää sisintä olemustani, nielen miltei pureksimatta, jännitys kasvaa, vatsa turpoaa, tunnen siitä häpeää ja syyllisyyttä, jännitys kasvaa entisestään, en tunne sisintäni enää, vain ahdistus nostaa päätään..

Uskomaton oravanpyörä. Ja ihan turha, ahdistava resepti jonka keitto on myrkyllistä.

Hengitin syvään, katsoin Ranskan upeaa kesää; sen puissa roikkuvia kirsikoita, kirkkaita kukkaniittyjä, laitumella kiireettä ja onnellisina makaavia lehmiä. Koirat juoksivat luokseni; heitätkö nyt kepin? Niiden huoleton tohina työntäessään kuononsa pusikkoon, iloinen hännänheilutus kun poistun kuplastani ja puhun niille pehmeästi. Aurinko on niin lämmin, kaikki on niin hyvin!

Hengitin vielä syvempään, uskalsin päästää ajatuksista irti, tunsin jännityksen joka piti kiinni kaikenlaisista epävarmuuksista. Miten niistä onkin niin vaikea päästä eroon?

Tänään kupla puhkesin vihdoin taas täysin: mukava remonttimies tervehti niin lämpimästi, juttelemme aina niin mukavia. Hän on vain kaveri eikä koskaan muuta, mutta saamme toisemme säteilemään. Yhdessä lauseessa mainitsin lapsellisesti pari ylimääräistä kiloani ja hänen vilpitön epäuskonsa ja puheet siitä, miten sairaat ja liian laihat naiset ovat kauniista kaukana sai minut havahtumaan. Menin peilin luokse ja mietin, ettei kaikki sittenkään katso minun paria ekstra-kiloani, että ihmiset näkevätkin kuka minä olen eikä tämä typerä materiaalinen murhe ole sekään kuin omaa mielikuvitustani.

Laitoin shortsit jalkaan, lyhyet, ja juoksuvaatteet ja menin lempeälle juoksulenkille, koirien kanssa, kuuman auringon helliessä ihoani ja minä tunsin rakkauden kimpoavan minusta jokaiseen ilman suuntaan. Jännitykseni suli kuumuudessa ja yhtäkkiä minä hyväksyin itseni osaksi onnellisuutta. Sirkat sirittävät, rytmikkäät askeleeni jouduttavat minua eteenpäin, koirat läähättävät rinnallani. Lammen kohdalla heitän heille kepin veteen, farmarit jatkavat rauhallista jutusteluaan, aurinko koskettaa minua kaikkialle.

Miten ihanaa on tuntea ihoni, oma kehoni, oma itseni. Minä vain tarvitsen rakkautta, tarvitsen valoa, lämpöä, itseni hyväksynnän. Jaloillani on siivet, sydämelläni on siivet, sieluni lentää korkealla. Voin niin hyvin, kupla on puhjennut ja minä lennän taas Elämän euforiassa!