Ihmiset usein pitävät uskoa ja uskontoa samana asiana.
Hyvässä tapauksessa ne kulkevatkin rinnakkain.
Mutta ne voivat olla myös kaukana toisistaan.
Vaikken seuraakaan Raamattua, tiedän sen yksiä perusopetuksia olevan "älä tuomitse". Mikä silti tuomitsee enemmän kuin uskonto? 'Sinun Jumalasi on väärä', 'kun et tottele Pyhää kirjaa joudut kadotukseen'. Ei ole ihmisen tehtävä päättää, mikä on oikein ja mikä väärin. Täällä elämässä tulee kulkea, eksyä, oppia, harhailla ja löytää. Jeesus sanoi: se kuka on viaton, heittäköön ensimmäisen kiven. Onko kenelläkään oikeutta kivittää toista?
Samoin uskonto synnyttää monissa pelkoa. Pelätään syntiä, kiusausta, Jumalan vihaa. Pelätään omia syntisiä ajatuksia, sisältä nousevia epäileviä kysymyksiä, pelätään että Jumala hylkää, tai että uskonto hylkää. Tiedän ihmisiä jotka pelkäävät joogaa, homoutta ja kaikkea erilaisuutta koska uskovat sen olevan Pirusta, vaikka he samalla ylpeästi puhuvatkin suvaitsevaisuudesta ja lähimmäisen rakkaudesta.
Uskonnot sotivat ja säätävät ihmisille ulkopuolisia lakeja ja malleja elää jolloin ihmiset voivat unohtaa itsensä kohtaamisen. Uskonnot saavat ihmiset palvomaan jotain ulkopuolista ja pakenemaan vastuuta omasta kehityksestään, ajattelustaan ja elämän kuuntelusta. Uskonnossa liian moni hukkaa sen mitä usko on; Olemista ja aitoa toteuttamista, ei palvomista ja suorittamista.
En halua missään nimessä sanoa, että uskonto on aina pahasta! Monelle se tarjoaa turvaa, lohtua, apua, opetusta, yhteisöllisyyttä, henkisyyttä ja monia muita hyviä asioita, joita en osaa luetella. Uskonto saattaa hyvässä tapauksessa ohjata ihmiset syvemmälle uskoon. Monesti vain tapahtuu niin, että ihmiset erkanevat Olemisesta, aitoudesta, pyyteettömän rakkauden toteuttamisesta, itsestään.
Ajatellaanpa, että jos Jumala onkin Rakkaus. Ei sellainen vaativa, itselleen haluava rakkaus. Ei myöskään sokea, ruusuisen lasin takana haaveileva rakkaus. Vaan aina valpas, rajaton, ääretön, ihmisen ymmärtämättömissä oleva ikuisuus ja valo, joka on kaiken ydin. Mitä Jumala silloin haluaisi?
Haluaisiko hän, että kumartaisimme häntä ja sulkisimme sydämemme muilta ajatuksilta, kuin mitä ulkopuolelta luemme? Että pelkäisimme pimeää ja tuomitsisimme toisinajattelijat? En usko.
Vai haluaisiko tuo sanojen ja järjen ulottumattomissa oleva Kaikkeus ja Rakkaus, että toteuttaisimme avoimuutta ja hyvyyttä kaikessa mitä olemme? Että unohtaisimme opitut illuusiot ja avaisimme sydämemme, oppisimme kuuntelemaan mielemme sekamelskan sijaan sisintämme ja toisiamme? Että katsoisimme itseämme ja muita rehellisesti, kasvaisimme ja vaikka eksyisimme, aina kulkisimme valoa kohden? Että olisimme aina totta ja palvomisen sijaan eläisimme palana valoa? Näin uskon.
Nyt tiedätte, miksi blogini nimikin on Valoa etsimässä.
Tälle Kaikkeudelle ei ole nimeä. Tai sille on monta nimeä. Se voi olla Jumala, Buddha, Allah, iankaikkisuus, Pyhyys, ikuisuus, oleminen. Nimellä ei ole väliä, kunhan se ei johda pois tuntemisesta. Kunhan siitä ei tule vain jotain ulkopuolista. Se ei tuomitse muita nimiä, ei sodi eikä riitele. Se ei edes tule kenenkään luokse kutsumatta, pysyy kohteliaasti poissa loogisen järjen tieltä. Mutta se asuu meissä kaikissa ja kaikkialla ympärillämme.
Kaikki käyttämäni sanat ovat vain sanoja, niiden tilalla voisi olla varmasti parempiakin sanoja, mutta pääasia on ettemme takerru sanoihin
Moni kuvittelee hylänneensä Jumalan, kun he hylkäävät kirkon luomat rajoitukset ja lähtevät rehellisesti kohtaamaan itseään. Mutta matkalla he huomaavat hylänneensä vain pelkojen päälle rakennetut illuusiot ja löytäneensä sen tien, johon elämä on toivonut heidän astuvan. Vahvuuden löytää vasta, kun suostuu heikoksi; kun suostuu eksymään, luopumaan varmoista turvamuureista ja sietämään epävarmuutta joka liittyy aina eksymiseen.
"Tuuli puhaltaa, mistä se tahtoo, eikä kukaan tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Näin sanoi Jeesus puhuessaan Pyhästä Hengestä. Kenties näin voisi sanoa paradokseistakin: niissä olevaa viisautta ei voi vangita".
Vaikkei uskoisi Jumalaan, ei kärvenny ikitulessa. Vaikka kompuroisi ja tekisi virheitä, ei kärvenny ikitulessa. Ihmisillä on täällä vapaa tahto, eikä se ole Pirun ja Jumalan kamppailu. Olemme saaneet vapaan tahdon, koska jos valinnanvapaudesta huolimatta itse päätämme kulkea valoa kohti, tulla pieneksi suuren egomme sijaan, etsiä syvyyttä, epäitsekkyyttä ja valoa jonka olemme kadottaneet, löydämme sellaisen voiman, onnen ja rauhan joita laskelmoiva järkemme ei pysty ymmärtämään.
Kävin vuoden verran seurakunnassa ja alkuun se olikin minulle juuri yhteisöllisyyttä, tukea ja turvaa, mahdollisuutta kasvaa hengellisesti. Olen kuitenkin ihminen, joka tutkii itse ja ottaa selvää asioista. Aika nopeasti olin lukenut raamatun läpi, ahminut monia kymmeniä hengellisiä kirjoja ja viettänyt paljon aikaa Jumalan kanssa kahden. Seurakunta ei enää riittänyt, opetukset hipoivat vain pintaa ja kaiken uuden tuomitseminen esti seurakuntalaisten kasvun. Minä siis lähdin pois.
VastaaPoistaNyt olen löytänyt niin paljon uutta: Yhdistänyt filosofiaa, eri uskontoja ja omia kokemuksiani. Saanut aikaiseksi aika pitkälti tuon sinun vastauksesi kaltaisen käsityksen kaikesta. Käsitän mielelläni Jumalan kaikille yhteisenä puhtaana rakkautena ja Jeesuksen vapautena ja anteeksiantona, valona, tienä, totuutena, elämänä.. En tarvitse sanoja tai sääntökirjoja, ainoastaan tahtoa kulkea rakkautta kohti.
Epäluulot tulevat siitä, että minulle on opetettu kaikkien muiden uskontojen olevan vääriä, helvetinpelolla on uhkailtu niin paljon, että se on pinttynyt jonnekin niin syvälle, että sen tullessa ei aina edes tunnista sen olevan pelkoa. Jos en ole tarkkana, luulen usein tuota pelkoa omaksitunnokseni, jonkinlaisiksi elämänohjeiksi. Minullekin usko ja uskonto ovat kaksi täysin eri asiaa, usko tuo vapauden, rauhaa ja turvaa, uskonto tuo mukanaan ainoastaan kahleet. Miksi siis valitsisinkaan mitään muuta kuin pelkän uskon? Voin hyvin ottaa jokaisen uskonnon sisältä sen hyvän, mitä niissä näen ja hylätä kaiken muun.
Olet täysin oikealla polulla ja kuljet elämässä upeasti!!
VastaaPoistaOn täysin luonnollista, että meihin paukutetut pelot ja epävarmuudet nostavat päätään; illuusioita (kuten että kaikki on rajallista) rakentava heikko mielemme haluaa aina houkutella meitä uskomaan itseään eikä loogisen järjen ulottumattomissa olevaan hyvään.
Se aiheuttaa syyllisyyttä, ylpeyttä ja häpeää, epävarmuutta, pelkoa... Siis älä huoli, et ole ainoa joka joutuu kohtaamaan mielensä herättämää meteliä! Se ei silti ole omatuntosi tai Jumalan ääni, vain heikon mielesi yritys saada sinut epäilemään ja uskomaan järkeilyyn.
Ne heikot ihmiset, jotka pelottelevat ja säätävät lakeja, eivät tiedä paremmin kuin Jumala. Ja Jumala puhuu sydämen kautta. Ei emootioiden, vaan syvimmän totuuden kautta. Siellä tiedät, ettet tee väärin.
Tiedän silti hyvin epävarmuuden, joudun itsekin käymään sen kanssa kädenvääntöä tasaisesti! Kun se ei ole liian voimakas, sitä voidaan kutsua myös epävarmuuden laakson ylittämiseksi, tunnelin läpi kulkemiseksi tai joskus terveeksi itsensä tarkkailuksi.
Parhaassa tapauksessa mielemme toimii yhdessä sisimpämme kanssa ja saavutamme tasapainon. Olen siinä tilassa jo usein, mutta vielä joudun läpikäymään aikoja jolloin näin ei ole. Siksi aloitin bloginpidonkin. Ei se mitään, minä sanon, kaikki se kertoo että minussa on vielä katsomattomia heikkouksia, joista pelko vuotaa sisään. Sinne minä menen katsomaan ja kasvamaan.
Ymmärrän hyvin, ettet aina tunnista syvälle uurrettuja syytöksiä peloksi, mutta kun olet niille niin rehellinen kuin nyt olet, ne ovat edessäsi heikkoja ja voitat ne aina. Hiljalleen ne väistyvät tieltäsi kokonaan. Olet valoisalla polulla, Cinderella!